Hengähdystauko

Kuuden viikon työrupeama on takana päin ja kesäloma voi virallisesti alkaa. Edellisen viikon vietimme Kannuksessa kennelvuoron merkeissä, tai lähinnä omistaja vietti koiraparankin saadessa tuta lähes olemattomasta vapaa-ajasta. Hillalle oli tarjolla helppoa ruokaa kaksi kertaa päivässä suoraan kupista tarjoiltuna. Normaalisti se joutuu ansaitsemaan jokaikisen nappulansa työnteolla. Toisaalta, vaihtelu virkistää.

Viikon treenaamiset jäivät hieman taka-alalle armottomasta väsymyksestä johtuen. Yhtenä iltana sain kuitenkin raahauduttua nurmikentälle kera koiran, turvotetun nappulamössön sekä kapulan kanssa. Treenit aloitettiin erittäin epähillamaisella paikkamakuulla. Koira oli ahdistuneen oloinen ja pälyili ympärilleen odottaen, milloin taivas romahtaa niskaan. Kuonokin kävi pariin otteeseen maassa, mikä ei koskaan lupaa hyvää. Masentavasta avauksesta huolimatta siirryimme kuitenkin sulavasti noutopuuhiin. Corgikoiran ilme kirkastui heti kapulan heiton jälkeen ja se singahti sulavasti kapulan perään, jonka jälkeen kipitti kalikka suussaan sivulle. Otteensakin piti hienosti, vaikka vedin hieman kapulaa sen suusta pois. Nämä onnistumiset lämmittävät mieltä erityisen paljon, enkä epäile hetkeäkään etteikö nyt jo seitsemän kuukautta kestänyt noutoprojekti olisi ollut kaiken sen vaivan arvoinen.

Varsinainen treenimoodi tuntuu olevan tällä hetkellä täysin kateissa ja treenipäiväkirjakin kumisee tyhjyyttään, suorastaan huutaa uusia merkintöjä ja suunnitelmia. Tavoitteita pitäisi miettiä lyhyemmälle ja vähän pidemmällekin tähtäimelle, mutta motivaatio puuttuu tyystin. Kuten vanha sanonta osuvasti kiteyttää, tyhjästä on paha nyhjäistä. Pikkuhiljaa kokoonkursiutuvat liikkeet alkavat taas hajoilla, kuin ompelisi ensin saumat yhteen ja ratkoisi saman tien pois. Välillä koiraharrastus on hurjan palkitsevaa, toisinaan taas tekisi mieli löydä hanskat tiskiin ja lopettaa koko touhu, alkaa vaikka virkkaamaan patalappuja. Virkkaaminen ei ole kuitenkaan niin kamalaa, ihanaa ja kamalan ihanaa.

Kennelvuorojen jälkeen olen oppinut arvostamaan Hillaa ihan uudella tavalla ja näkemään sen aivan eri valossa. On mukavaa omistaa koira, joka ei syö kiviä tai räyhää lajitovereilleen kuola suupielistä roiskuen. Lenkkeily on huomattavasti nautinnollisempi elämys, kun ei tarvitse raahautua höyryveturin lailla kiskovan koiran perässä ojaan. On myös onni omistaa terve koira, kun ei tarvitse tuijottaa silmä kovana kelloa ja huolehtia milloin mitäkin nappia koiran suuhun oikeaan aikaan. Pakko tunnustaa, että toisinaan tekisi mieli lennättää koko koira maata kiertävälle radalle. Illan tullen kumoan julmat aikomukseni pienen hörökorvan käpertyessä kainalooni nukkumaan tuhisten tyytyväisenä tyynyä vasten. Harmi vain, että maailman parhaan pikkucorgin voi omistaa vain kerran elämässään.